Viimeinen päivä San Franciscossa

Edellinen päivä ei väsyttänyt minua ihan niin paljoa kuin olisin kuvitellut. Auton kyydissä istuminen 3h/suunta oli aika raskasta, mutta mukava seura ja suht' Ok toimiva ilmastointi teki siitä siedettävän.

Lauantaina olin sopinut tapaavani serkkuni kaveria, Markoa, joka sattumoisin oli myös SFssa käymässä. Marko asuu Göteborgissa ja tapasimme aikanaan 2006, kun serkkuni tuli bändinsä kanssa Suomen "kiertueelle". Turussa heillä oli keilla TVO:lla ja majapaikka minun luonani. Olin juuri sinä kesänä muuttanut, eikä asunnossa ollut juurikaan huonekaluja, mutta eipä täällä ollut silloinkaan kuin nämä 20 m2, jotka piti jakaa kristillisesti tasan viiden miehen kesken... Yksi nukkui kenkieni vieressä eteisessä, kaksi jalkopäässä ja yksi molemmin puolin sänkyä lattialla. Kiitokseksi majapaikasta minulle omistettiin punkhenkinen biisukka TVO:lla. Se vasta lämmitti sydäntä!:)

Marko tuli hakemaan minut hotellini aulasta, jossa istuin raapustamassa postikortteja. Oli outoa puhua suomea! Suuntasimme Chinatowniin, kävimme tinkaamassa hintoja elektroniikkakaupoissa ja siksakkailimme sinne tänne pitkin kaupunkia. Lähdimme myös hieman pois Chinatownin pääkadulta ja seikkailimme poissa turistien virrasta ja päädyimmekin kiinalaisten virtaan. Siellä ei kovin montaa valkolaista tullut vastaan ja kiinalainen fiilinki oli käsinkosketeltavan aito.


Suunnistimme kartan avulla SF:n mutkikkaimmalle tielle. Lukuisat ylämäet ja pitkät rappuset olivat kuntoa koettelevia, varsinkin kun ei kuukauteen ollut tehnyt juuri mitään fyysistä. Mutkatie on yksi SF:n päänähtävyyksistä ja olin nähnyt sen avoratikka-ajelullani. Ilma oli mukavan tuulinen, mutta aurinkoinen, joten ajattelimme sään suosiessa, että pystymme helposti käpöttelemään Palace of Fine Artsiin. Kävimme matkan varrella lounaalla ihanassa thaikkuraflassa ja ruoka oli ehkä parasta, mitä tällä reissulla tuli sötyä! Söin kanaa cashewpähkinäkastikkeessa, aijai, tulee ihan nälkä kun mietin sitä!

Palacelle suunnatessamme haimme kahvit Starbucksista ja nautiskelimme niitä aivan täydellisessä puistossa. Hassua oli se, että puistossa ei ollut juuri ketään. Muutama pariskunta, ehkä yksi lapsiperhe piknikillä. Tilaa olisi ollut useammallekin solisevan puron ja lummelammen äärellä. Palace of Fine Arts on jäänne maanjäristyksen takia perustetusta Maailmannäyttelystä 1915 ja siellä on nykyään Heurekan tyyppinen lasten elämysmuseo. Kävelimme sen ympäri ja ihmettelimme, vastaan tuli vastavihitty hääparikin.

Puistokuvaa, taustalla SF:n media-alan yliopisto

Palace of Fine Arts (1915), suosittu hääkuvan tausta


Sotasuunnitelmana oli ottaa bussi Haight Ashburyyn, kuuluisaan hippikaupunginosaan, mutta bussipysäkki oli jossakin puiston muurin väärällä puolella... Yrittäessämme päästä seuraavalle pysäkille kiipesimme yhdet hirvittävän pitkät portaat ja kukkulan päälle päästessämme katselimme maisemia hengästyneinä ja totesimme, että tuollaisen kiipeämisen jälkeen ei juuri haittaa, vaikka sitten kävelisi vielä loppumatkan sinne Haight Ashburyyn. Joten teimme niin. Lauantain liikenne ei muutenkaan vaikuttanut kovin tiheältä.

Kuvassa rappuset, joista näkyy ehkä noin 1/5...


Haight Ashburyssä kolusimme mielenkiintoisia pikkuputiikkeja, second hand shoppeja ja hippimestoja. Yhdessä hippimestassa Marko kommentoi, että "Täällä jos viipyisi vähän kauemmin, voisi tulla ulos ostosten kera tavallista iloisemmalla tuulella". En heti yhdistänyt, mitä hän sillä tarkoitti, mutta tovin aivosolujen työstettyä tätä sanomaa, tajusin, että se liittyi vankasti paikassa leijuvaan tuoksuun. EKE: tiedän nyt, miltä marijuana tuoksuu. Sanoin, että en ollut aikaisemmin haistanut marijuanan tuoksua. "Että sellaisia tyttöjä", totesi Marko. "Sellaisia tyttöjä", sanoin minä.

Kävimme myös kahvilla lepuuttamassa jalkojamme ja vessatauolla. Amerikkalaisten näyttää olevan vaikea ymmärtää eri sukupuolta olevien (tässä tapauksessa skandinaavisten) kaverusten halua maksaa itse omat syömisensä. Kahvilan tyttö kysyi, että miksi Marko ei halua maksaa mun kahvia ja brownieta. "Look at her, she's so pretty", hän perusteli. Ööh? Mitä mun kauneudella on tekemistä sen kanssa, että Markon pitäisi tarjota? Olisiko hyväksyttävämpää olla tarjoamatta, jos olisin vähemmän nätti? Eikö rumat tytöt saa sitten niinku mitään? Aika epistä, mutta todistaa sen, että ainakin Amerikassa saattaa elämä olla aika paljon helpompaa, jos on sopiva pärstäkerroin.

Kahvin jälkeen alkoi olla iltapäivä ja odottelin Candyn pian soittelevan. Hänen soitettuaan minulle, hyppäsimme Markon kanssa 1950-luvun ratikkaan, joka pysähtyi lähes jokaisella mahdollisella pysäkillä, mutta vei meidät kuitenkin satamaan, jossa tapasimme luennoilta tulleet Candyn ja Donnan. Marko lähti piakkoin omille teilleen. Sovimme leikisti, että tapaamme seuraavan kerran Tokiossa:) Me jatkoimme Candyn ja Donnan kanssa matkamme viimeiselle illalliselle.

Söimme illallista sademetsää imitoivassa mielettömän suuressa ravintolassa sataman pääostoskadun varrella. Sisustuksessa oli panostettu kilometrikaupalla hongkongilaisiin muoviköynnöksiin ja karvapeitteisiin gorillarobotteihin, joiden tarkoitus olisi kai viihdyttää lapsiperheitä. Ja niitähän riitti sen verran paljon, että saimme odottaa pöytää tunnin verran. Ravintola oli kolmessa tasossa ja joka paikka oli yhtä sankan muovilehdikön peitossa. Itse ruokakin oli ihan hyvää, tilasin perushampurilaisen. Olo oli jo ehkä hieman väsynyt, ajatus pakkaamisesta ja kotiin lähdöstä ei varmaankaan innostanut meistä ketään.



Pakkasimme hotellilla ja aamulla lähdimme lentokentälle. Jäähyväiset olivat haikeat eikä kukaan säilynyt kuivin silmin eron hetkestä. Minä jäin kyydistä pois ensimmäisenä ulkomaan terminaaliin ja Candy ja Donna jatkoivat taksilla kotimaan terminaaliin. Sain laukkuni aikaisin checkattua ja pääsin siten niistä eroon (en joutunut maksamaan ylimääräisistä kiloista, hyvin pakattu!) ja viihdyttämään itseäni lentokentän ostoskäytävälle. Ostin vihdoinkin sellaisen puhallettavan niskatyynyn! Olen aikonut ostaa sellaisen jo kauan, mutta ylimääräiset dollarit polttelivat taskussa sen verran, että päätin oikein "investoida".

Muutoin kotimatka meni kivasti. Katsoin kolme elokuvaa lentokoneessa: Kung-Fu Panda, Rakastunut bestman ja Along came she tms, siis yksi piirretty ja kaksi romanttista pätkää. Rakastunutta bestmania katsoin ihastuneena, koska se oli kuvattu NY:ssa!

Saksassa nukuin aamulla lentokentän penkeillä niin paljon kuin vain pystyin. Nukkuminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa, mutta vaakatasossa kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin pystyasennossa koneessa. Laukut saapuivat Helsingissä aavistuksen liian hitaasti, mutta pääasia, että saapuivat ja kaikki tavarat olivat vielä ehjiä. Kotiin oli ihana palata!!!

Yosemite National Park

Perjantai 29.8.2008: Yosemite National Park
Aamuvirkut eli Pennsylvanian ajassa elävät Candy ja Donna heräilivät aamuisin aina viiden aikaan ja menivät porealtaalle sillä välin kun minä jäin sängyn pohjalle. Kyllä poreallas on ihan kiva, muta ei niin kiva, että sen kanssa pitää sopia treffit ennen kukonlaulua!:) Ehdimme käydä syömässä aamupalaa fantsussa hotlan raflassa, jonka jälkeen lähdimme aamulla 06.30 kohti Yosemitea.

Kuski keräili bussiin 12 hlöä pitkin kaupunkia ja oli jälleen aika kansainvälinen meininki. Ginny/Jenny Singaporesta, australialaispariskunta, brittinuoripari (=Jenny+Peter?) , kaksi hollantilaista tätiä (=toinen, Magda, nykyään laama-/alpakkafarmari Tenneseessä), yksi ukrainalainen äiti-tytär-combo (=Ina ja Nina), kaksi newyorkilaistyttöä (=Karen+Caroline), yksi pennsylvanialainen (=Donna) ja yksi finski (=minä). Kuski oli paikallinen nainen, Michelle.

Ajelimme reippaaseen tahtiin ja pysähdyimme ainoastaan kerran vessa- ja ruoanhankintatauolle. Matka kesti kolmisen tuntia suuntaansa ja vatsan pohjaa alkoi kutkuttaa päästessämme ensin serpentiinitielle, joka kiemurteli suhteellisen matalien vuorten rinteiden reunoja. Helpommalla ja huomattavasti vähemmällä asfaltilla olisi päässyt, jos olisi vain vetänyt sillan vuorelta toiselle, mutta kaipa paikalliset insinöörit olivat halunneet säilyttää tien piilossa vuoren rinteessä.

Teneriffamaisen tien loputtua alkoi metsäinen pätkä ja jossain sen tien varrella oli myös puiston sisäänkäynti. Puistoon ajettiin sisään autolla ja matkaa jatkettiin vielä hyvä tovi. Pysähdyimme matkan varrella paikkaan nimeltä Tuolumne/Merced Groves. Olin viimeisten joukossa jonottamassa pakolliselle vessatauolle (epäsiisti ja haiseva ulkohuussi, yöks) ja otin sen jälkeen rivakasti kiinni jo polkua alaspäin suunnanneen porukan.

Yhtäkkiä edessäni olevat ihmiset huutelevat kovaan ääneen ja osoittelivat jotakin "..eer, look! It's a ..eer" ja ajattelin, että vähemmälläkin huutelulla säikyttävät menemään koko peuraparan (eng. 'deer' [diə]). Päästessäni porukan kohdalle, tajuan kuitenkin, että puskassa ei suinkaan rapistele mikään peuraparka vaan ihan ihkaoikea karhu (eng. 'bear '[beə])! Nuori karhu tallusteli poispäin, meistä tai mölötyksestä suuremmin välittämättä, mutta sain kuvaan ainakin sen hännäntupsun!

Jatkoimme metsäpatikkaamme alaspäin ja litran vesipullosta oli jo yli puolet juotuna, kun pääsimme seuraavalle valokuvauspaikalle. Keskiviikon ekskursiokohteessamme, Muir Woods -metsässä, oli myös jättiläispunapuita, mutta nämä olivat, jos mahdollista, vieläkin suurempia. Edelleen puhutaan tuhansia vuosia vanhoista puista: suurimpien puiden siemenet ovat juurtuneet kasvualustaansa 3ooo vuotta sitten eli tuhat vuotta e.Kr.... Tässä kohdassa on hyvä viitata J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan ja kehitellä omia teorioita siitä, mistä Tolkien on mahtanut saada innoituksensa puuvanhuksiin, jotka liikkuvat hitaasti, mutta ovat ikiaikaisuutensa ansiosta syvällisiä, harkitsevia, viisaita ja pitkävihaisia luonnon tuhoajia kohtaan.

Paluumatka ylös oli lämpenevässä päivässä hankalampaa kuin alas meno. Totesimme, että rinteen kiipeämisnopeus oli suoraan verrannollinen koipien nuoruuteen eli itse olin ylhäällä porukan keskikuntoisten ja -ikäisten kanssa.

Matka jatkui. Ennen metsään saapumistamme maasto oli punainen. Se oli ystävällisen ja lämpimän näköinen. Nyt tie kiemurteli jyrkän vuorenrinteen viertä ja maisemat muuttuivat hieman pelottavammiksi: pehmeästi kumpuilevan terrakottamaaston sijaan tie kiemurteli epäystävällisen ja jyrkän, harmaakivisen vuoren rinnettä. Ajaessamme tunneliin, kuski sanoi: "Hengittäkää syvään...", ja ajaessamme takaisin pois tunnelista valoon hän jatkoi: ".. ja nyt hengittäkää ulos". Ilman erityistä käskyä hengittää, olisin saattanut jäädä haukkomaan happea henkeäsalpaavien, upeiden maisemien avautuessa silmieni eteen.

Pysähdyimme ensimmäiselle näköalatasanteelle heti tunnelin jälkeen ja otimme valokuvia Tunnel View-näköalapaikalta. Toivon hartaasti, että ostamani linssi välittää nämä upeat maisemat, sen suuruuden, sen syvyyden, sen uljauden, jonka luontoäiti oli juuri tuohon paikkaan luonut. Donna ei uskaltanut katsoa hänen mielestään turhan matalaksi kasatun kivimuurin yli, saati sitten istua sen päälle kuvattavaksi!:) Oma äitini olisi aivan varmasti reagoinut samalla tavalla. Ja kyllä. Pudotus muurilta oli kamala, olisi ollut typerää olla kunnioittamatta sitä.

Kuvasimme näköaloja ylhäältä käsin ja alaspäin ajaessamme pysähdyimme vielä toiselle valokuvaustasanteelle, Valley View-näköalapaikalle. Tästä näköalatasanteesta oli tehty suurempi ja leveämpi (kuin iso parkkipaikka), eikä välitön pudotus heti muurin reunalta ollut yhtä jyrkkä kuin edellisestä kohdasta. Täällä Donna uskalsi tulla kanssani kaverikuvaan viereeni muurin päälle!:) Rinne loiveni ja todella nopeasti ja lähes huomaamatta olimme siellä alhaalla laaksossa, jota olimme äsken ylhäältä käsin katselleet kahdesta eri kohdasta.

Päästessämme perille oppaamme neuvoi järkevimmät reitit ja mitä puistossa kannattaa tehdä. Päädyimme Donnan kanssa nousemaan puistobussiin, joka kiersi laakson mutkitellen päästä päähän. Pysäkkien kohdalla bussikuski kuulutti, minne kyseiseltä pysäkiltä olisi päässyt. Järkyttävän helteen ja ajanpuutteen takia päädyimme ajelemaan muutaman pysäkin verran ja poistuimme syömään pikniklounasta. Istuimme kivillä ja mutustelimme eväsleipämme. Kuumuus lähinnä janotti ja piti varsinaisen näläntunteen poissa.

Tallustelimme ja näimme muulikaravaanin, vuorikiipeilijöitä, suuren korpin ja tietenkin upeita maisemia. Nousimme pian takaisin bussiin ja suuntasimme kohti noutopistettämme ja matkamuistomyymälää. En löytänyt myymälästä mitään ostettavaa. Hiukan ehkä harmitti, että emme ehtineet patikoida yhtäkään polkua tai edes nähdä gallerian kuuluisan Ansel Adamsin valokuvanäyttelyä, mutta ainahan voin tilata valokuvateoksen amazon.com:ista. Tai sitten joulupukki voisi tuoda minulle sellaisen *winkwink*...

Kaikki olivat paikalla ajoissa, koska olivat ottaneet vaarin Michelle-kuskin varoituksesta not to piss her off :) Kotimatka sujui mukavasti rupatellen ja yhteystietoja vaihdellen. Minulla on hallussani hollantilaisen alpakkafarmarin yhteystiedot Tenneseehen, jos joskus päädyn niille nurkille!:) Connecting people, you know.

Tässä vielä linkki Wikipedian sivuun Yosemite National Parkista.