Lauantaina olin sopinut tapaavani serkkuni kaveria, Markoa, joka sattumoisin oli myös SFssa käymässä. Marko asuu Göteborgissa ja tapasimme aikanaan 2006, kun serkkuni tuli bändinsä kanssa Suomen "kiertueelle". Turussa heillä oli keilla TVO:lla ja majapaikka minun luonani. Olin juuri sinä kesänä muuttanut, eikä asunnossa ollut juurikaan huonekaluja, mutta eipä täällä ollut silloinkaan kuin nämä 20 m2, jotka piti jakaa kristillisesti tasan viiden miehen kesken... Yksi nukkui kenkieni vieressä eteisessä, kaksi jalkopäässä ja yksi molemmin puolin sänkyä lattialla. Kiitokseksi majapaikasta minulle omistettiin punkhenkinen biisukka TVO:lla. Se vasta lämmitti sydäntä!:)
Marko tuli hakemaan minut hotellini aulasta, jossa istuin raapustamassa postikortteja. Oli outoa puhua suomea! Suuntasimme Chinatowniin, kävimme tinkaamassa hintoja elektroniikkakaupoissa ja siksakkailimme sinne tänne pitkin kaupunkia. Lähdimme myös hieman pois Chinatownin pääkadulta ja seikkailimme poissa turistien virrasta ja päädyimmekin kiinalaisten virtaan. Siellä ei kovin montaa valkolaista tullut vastaan ja kiinalainen fiilinki oli käsinkosketeltavan aito.
Suunnistimme kartan avulla SF:n mutkikkaimmalle tielle. Lukuisat ylämäet ja pitkät rappuset olivat kuntoa koettelevia, varsinkin kun ei kuukauteen ollut tehnyt juuri mitään fyysistä. Mutkatie on yksi SF:n päänähtävyyksistä ja olin nähnyt sen avoratikka-ajelullani. Ilma oli mukavan tuulinen, mutta aurinkoinen, joten ajattelimme sään suosiessa, että pystymme helposti käpöttelemään Palace of Fine Artsiin. Kävimme matkan varrella lounaalla ihanassa thaikkuraflassa ja ruoka oli ehkä parasta, mitä tällä reissulla tuli sötyä! Söin kanaa cashewpähkinäkastikkeessa, aijai, tulee ihan nälkä kun mietin sitä!
Palacelle suunnatessamme haimme kahvit Starbucksista ja nautiskelimme niitä aivan täydellisessä puistossa. Hassua oli se, että puistossa ei ollut juuri ketään. Muutama pariskunta, ehkä yksi lapsiperhe piknikillä. Tilaa olisi ollut useammallekin solisevan puron ja lummelammen äärellä. Palace of Fine Arts on jäänne maanjäristyksen takia perustetusta Maailmannäyttelystä 1915 ja siellä on nykyään Heurekan tyyppinen lasten elämysmuseo. Kävelimme sen ympäri ja ihmettelimme, vastaan tuli vastavihitty hääparikin.
Puistokuvaa, taustalla SF:n media-alan yliopisto
Palace of Fine Arts (1915), suosittu hääkuvan tausta
Sotasuunnitelmana oli ottaa bussi Haight Ashburyyn, kuuluisaan hippikaupunginosaan, mutta bussipysäkki oli jossakin puiston muurin väärällä puolella... Yrittäessämme päästä seuraavalle pysäkille kiipesimme yhdet hirvittävän pitkät portaat ja kukkulan päälle päästessämme katselimme maisemia hengästyneinä ja totesimme, että tuollaisen kiipeämisen jälkeen ei juuri haittaa, vaikka sitten kävelisi vielä loppumatkan sinne Haight Ashburyyn. Joten teimme niin. Lauantain liikenne ei muutenkaan vaikuttanut kovin tiheältä.
Kuvassa rappuset, joista näkyy ehkä noin 1/5...
Haight Ashburyssä kolusimme mielenkiintoisia pikkuputiikkeja, second hand shoppeja ja hippimestoja. Yhdessä hippimestassa Marko kommentoi, että "Täällä jos viipyisi vähän kauemmin, voisi tulla ulos ostosten kera tavallista iloisemmalla tuulella". En heti yhdistänyt, mitä hän sillä tarkoitti, mutta tovin aivosolujen työstettyä tätä sanomaa, tajusin, että se liittyi vankasti paikassa leijuvaan tuoksuun. EKE: tiedän nyt, miltä marijuana tuoksuu. Sanoin, että en ollut aikaisemmin haistanut marijuanan tuoksua. "Että sellaisia tyttöjä", totesi Marko. "Sellaisia tyttöjä", sanoin minä.
Kävimme myös kahvilla lepuuttamassa jalkojamme ja vessatauolla. Amerikkalaisten näyttää olevan vaikea ymmärtää eri sukupuolta olevien (tässä tapauksessa skandinaavisten) kaverusten halua maksaa itse omat syömisensä. Kahvilan tyttö kysyi, että miksi Marko ei halua maksaa mun kahvia ja brownieta. "Look at her, she's so pretty", hän perusteli. Ööh? Mitä mun kauneudella on tekemistä sen kanssa, että Markon pitäisi tarjota? Olisiko hyväksyttävämpää olla tarjoamatta, jos olisin vähemmän nätti? Eikö rumat tytöt saa sitten niinku mitään? Aika epistä, mutta todistaa sen, että ainakin Amerikassa saattaa elämä olla aika paljon helpompaa, jos on sopiva pärstäkerroin.
Kahvin jälkeen alkoi olla iltapäivä ja odottelin Candyn pian soittelevan. Hänen soitettuaan minulle, hyppäsimme Markon kanssa 1950-luvun ratikkaan, joka pysähtyi lähes jokaisella mahdollisella pysäkillä, mutta vei meidät kuitenkin satamaan, jossa tapasimme luennoilta tulleet Candyn ja Donnan. Marko lähti piakkoin omille teilleen. Sovimme leikisti, että tapaamme seuraavan kerran Tokiossa:) Me jatkoimme Candyn ja Donnan kanssa matkamme viimeiselle illalliselle.
Söimme illallista sademetsää imitoivassa mielettömän suuressa ravintolassa sataman pääostoskadun varrella. Sisustuksessa oli panostettu kilometrikaupalla hongkongilaisiin muoviköynnöksiin ja karvapeitteisiin gorillarobotteihin, joiden tarkoitus olisi kai viihdyttää lapsiperheitä. Ja niitähän riitti sen verran paljon, että saimme odottaa pöytää tunnin verran. Ravintola oli kolmessa tasossa ja joka paikka oli yhtä sankan muovilehdikön peitossa. Itse ruokakin oli ihan hyvää, tilasin perushampurilaisen. Olo oli jo ehkä hieman väsynyt, ajatus pakkaamisesta ja kotiin lähdöstä ei varmaankaan innostanut meistä ketään.
Pakkasimme hotellilla ja aamulla lähdimme lentokentälle. Jäähyväiset olivat haikeat eikä kukaan säilynyt kuivin silmin eron hetkestä. Minä jäin kyydistä pois ensimmäisenä ulkomaan terminaaliin ja Candy ja Donna jatkoivat taksilla kotimaan terminaaliin. Sain laukkuni aikaisin checkattua ja pääsin siten niistä eroon (en joutunut maksamaan ylimääräisistä kiloista, hyvin pakattu!) ja viihdyttämään itseäni lentokentän ostoskäytävälle. Ostin vihdoinkin sellaisen puhallettavan niskatyynyn! Olen aikonut ostaa sellaisen jo kauan, mutta ylimääräiset dollarit polttelivat taskussa sen verran, että päätin oikein "investoida".
Muutoin kotimatka meni kivasti. Katsoin kolme elokuvaa lentokoneessa: Kung-Fu Panda, Rakastunut bestman ja Along came she tms, siis yksi piirretty ja kaksi romanttista pätkää. Rakastunutta bestmania katsoin ihastuneena, koska se oli kuvattu NY:ssa!
Saksassa nukuin aamulla lentokentän penkeillä niin paljon kuin vain pystyin. Nukkuminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa, mutta vaakatasossa kuitenkin huomattavasti helpompaa kuin pystyasennossa koneessa. Laukut saapuivat Helsingissä aavistuksen liian hitaasti, mutta pääasia, että saapuivat ja kaikki tavarat olivat vielä ehjiä. Kotiin oli ihana palata!!!
No comments:
Post a Comment